Hukkapuro

06.01.2017 - Varsominen

Kuikka oli jo kahden hienon suomalaisen puoliverisen varsan emä, mutta silti varsominen jännitti aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Tamma oli astutettu omalla orillamme Vagabond Wolfilla ja ultrassa oli näkynyt potra orivarsa, josta toivoinkin tulevaisuuden jalostusoria meille. Tässä vaiheessa tietenkin kaiken maailman tulevaisuudensuunnitelmien tekeminen oli vielä ihan turhaa ja täysin hataralla pohjalla, mutta ainahan saa haaveilla. Niinpä toivoinkin, että varsomisessa kaikki menisi hyvin, jotta varsa saisi ainakin parhaat mahdolliset lähtökohdat elämäänsä.

Kuikka on tunnettu siitä, että se tekee asiat aina vaikeimman kautta. Ensimmäisen varsan kohdalla oli eläinlääkäri jouduttu kutsumaan hätiin, jotta varsa oli saatu ulos ja edellisen varsomisen aikana tamma oli onnistunut jäämään kiinni karsinan seinään ja aiheuttanut siten ylimääräistä hässäkkää ja sydämentykytyksiä. Niinpä seurasimmekin silmä kovana tamman liikkeitä varsomiskameran kautta, kun aika alkoi olla lähellä. Aikaisempien varsomisten kohdalla Kuikka oli alkanut näyttää varsin selkeitä ennusmerkkejä ennen H-hetkeä. Niinpä kun Kuikka yhtäkkiä alkoi varsin levottomaksi, keräännyimme kaikki monitorin ääreen seuraamaan synnytyksen alku. Eläinlääkärin numero oli jo naputeltu valmiiksi kännykkäni näytölle pahimman varalta, mikä varmasti oli omiaan kertomaan tarinaa siitä, kuinka paljon luotin siihen, että tamma selviäisi synnytyksestä omin avuin.

Ehkä kolmannen varsan kohdalla Kuikan kokemus alkoi jo kuitenkin näkyä, sillä tällä kertaa Kuikka selviytyi varsomisesta rauhallisesti ja aivan omin neuvoin. Lopulta karsinaan tupsahti tumma mytty, joka pian jo alkoi oikoa hoikkia jalkojaan ja kompuroida pystyyn. Eikä aikaakaan, kun reipas orivarsa jo löysi emänsä nisän ja pääsi nauttimaan ensimmäisen ateriansa. Viimeistään siinä vaiheessa oli selvää, että voisimme huokaista helpotuksesta. Kaikki oli mennyt hyvin.

25.09.2017 - Maastoesteitä

Kuikka on kyllä todellinen blondi, jonka kanssa ratsastaja saa todellakin ratsastaa lähestulkoon jokaista jalkaa erikseen, jottei tamma sekoa askelissaan. Niinpä olikin varsin kyseenalainen idea suunnata tamman kanssa maastoreitille, jonka varrelta löytyi myös muutama tien yli köllähtänyt tukki, jotka toimittivat hyvin esteiden virtaa. Sentään ne olivat kierrettävissä, jos pupu menikin pöksyyn viimehetkellä, mutta vakaa tarkoitus oli kuitenkin yrittää päästä maastoesteiden yli – ihan näin mielenvirkistykseksi. Kuikka vaikutti olevan varsin innokkaana lähdössä maastoon ja kevyesti nousevat kaviot jo tallin pihassa enteilivät hyvää. Usein Kuikan kanssa muisti ainoastaan ne huonot päivät, jolloin mikään ei sujunut. Useimmiten tamma ei sentään ollut aivan niin onneton, kun sitä esitellessä helposti antoi ymmärtää. Niinpä reippain mielin kehotinkin tamman hetken kävelyn jälkeen raviin ja suuntasin kohti tuttua reittiä.

Kaviot rummuttivat maata, kun ensimmäinen tukkieste jo siinsi edessämme. Kuikka laukkasi korvat tötteröllä eteenpäin ja vaikutti harvinaisen keskittyneeltä. Taisin unohtaa hengittää, kun askel askeleelta lähestyimme estettä yllättävän lupaavasti. Naputin pohkeillani tahtia tamman kylkiin, jotta se ei sekoaisi askelissaan juuri ennen H-hetkeä. Kun ponnistuspaikka tuli kohdalle, annoin pohkeita vielä napakammin ja Kuikka liisi esteen yli kuin vanha tekijä. Olin osannut varautua pieneen kompurointiin laskeutuessa, joten pysyin helposti kyydissä, vaikka tamma korjasikin tasapainoaan muutaman askeleen ajan. Vilkaisin taakseni tyytyväisenä, kun este jäi mutkan taakse. Oli ihanaa päästä tuulettamaan päätä välillä kentällä koulukiemuroiden vääntämisen sijaan varsinkin, kun Kuikallekin osui näin hyvä päivä kohdalle.

14.10.2017 - Koulutreeniä

Pikkuhiljaa Kuikan kanssa oli vihdoin aika aloittaa valmistautuminen Kouluratsastusjaoksen laatuarvosteluihin. Vaikka kilpailuista tamma olikin ollut eläkkeellä jo jonkin aikaa ja varsojakin ehtinyt pyöräyttää muutaman kappaleen, niin fyysisesti se oli onneksi pysynyt varsin tasaisesti kunnossa, joten mitään erityisiä kuntokuureja tamman kanssa ei ennen arvosteluun ilmoittautumista tarvittukaan. Sen sijaan keskityimme niiden pienten yksityiskohtien viilaamiseen, joita Kuikan kanssa kyllä riittikin. Tamma kun vaati hyvin selkeää rautalangasta vääntämistä aivan joka liikkeen kohdalla. Pikkuhiljaa tamma alkoikin olla vanhassa terässään, vaikka aivan yhtä kovassa kunnossa se ei ollutkaan kuin aktiivisina kilpailuaikoina.

Tänään halusin treenata Kuikan kanssa kokonaisen ohjelman suorittamista. Muistissani oli juuri Prix St. Georges tason ohjelma, jota olin treenannut ahkerasti, kun useampi nuorempi hevosemme oli siirtynyt juuri sille tasolle. Niinpä Kuikkakin sai kokeilla, kuinka pyhä yrjö taipuisi pitkän tauon jälkeen. Tunnelma oli ainakin kohdallaan, kun maneesiin oli jäänyt valkoiset kouluaidat, joita harjoitellessa hyödynsin. Vaikka yleisöä ei ollutkaan paikalla, Kuikka tuntui virittyvän kilpailutunnelmaan, kun ohjasin sen sisälle radalle. Heti alkutervehdykseen ratsastaessa sain muistutuksen siitä, etten voi jäädä hetkeksikään matkustamaan, sillä pysähdyksessä Kuikan jalat olivat aivan sikin sokin ja liikkeelle lähtö olikin siksi varsin hatara. Puolipidätteet puolipidätteiden perään onneksi auttoivat asiaa ja pikkuhiljaa taas muistin, kuinka Kuikasta saa parhaimmat puolet esiin. Kun olin ratsastanut radan loppuun, jäin hetkeksi vielä hinkkaamaan hankalimpia kohtia läpi. Onneksi olin kuitenkin aloittanut harjoittelut ajoissa, joten olin varma, että saisin Kuikan oikein hyvään esiintymiskuntoon ennen laatuarvostelua.