Hukkapuro
virtuaalitalli / a SIM-game stable
virtuaalitalli / a SIM-game stable
suomenhevonen, ori
ruunikonkimo, 147 cm
s. 11.12.2014
Kasvattaja
Rätvänä
Omistaja Otterley Wilson VRL-12757
KTK-III, KRJ-I, ERJ-I, YLA2, SV-II
virtuaalihevonen / a sim-game horse
Kuvat © papuu.kuvat.fi / Pauliina Kontinen,
Huikka on oikeastaan aika helppo hevonen, kunhan sitä vain tottuu käsittelemään. Ori on nimittäin aika ilkikurinen kaveri, joka keksii yhtä ja toista temppua, mutta kokeneissa käsissä ori kyllä osaa käyttäytyä. Kahta samanlaista päivää Huikan kanssa ei tule, sillä orilla tuntuu olevan loppumattomat paristot ja vilkas ajatuksenjuoksu. Huikalla ei myöskään ole juurikaan keskittymiskykyä oikeastaan mihinkään muuhun kuin syömiseen, joten ori ei yleensä pysy paikoillaan sekuntia kauempaa, ellei sen turpa ole uponnut heinäkasaan tai ruokaämpäriin. Jotta Huikan kanssa pärjää, täytyy oppia tunnistamaan tietyt ennemerkit orin käyttäytymisessä, jolloin on helpompi ennustaa orin liikkeitä. Toki selvännäkijän lahjoista olisi välillä suuresti apua orin päähänpistojen kanssa, mutta valitettavasti tallihenkilökunnalla ei ole varaa palkata selvännäkijää saatikka kouluttaa hevosmiestentaitoja tällaiselle.
Hoitotoimenpiteiden ajaksi Huikka on ehdottomasti sidottava kiinni ja oikeastaan helpommalla pääsee kun orin hoitaa käytävällä sidottuna molemmilta puolilta. Mitä enemmän liikkumavaraa Huikalla on, sitä hankalammaksi ori muuttuu eikä hoitotoimenpiteistä näy välttämättä loppua ikinä. Huikka on kuitenkin oikeastaan ihan siedettävä hoidettava, kun sen saa pysymään suurin piirtein paikoillaan. Ori ei pahemmin välitä harjauksesta, mutta ei myöskään protestoi sitä vastaan. Yksi asia mitä Huikka inhoaa, on jalkojen käsitteleminen, eikä se voikaan sietää jalkojen harjausta saati kavioiden putsausta. Jämäkällä käskyllä Huikka alistuu kuitenkin kohtaloonsa, vaikkakin näyttäen hapanta naamaa. Toinen asia mistä Huikka ei pidä, on vesi. Se inhoaa pesua ja on sitä mieltä että hänet on tehty sokerista eikä voi missään nimessä kastua. Ori osaakin näyttää varsin loukkaantuneelta jouduttuaan pesulle ja hoitaja saa varmasti kokea orin mökötyksen. Takapuoltakin se varmasti näyttäisi jos voisi. Kunhan harjaamisesta ja kavioiden puhdistamisesta on selvitty, on Huikka yllättävän helppo varustaa. Suitset saa orin päähän helposti, vaikka ori tykkääkin irvistellä ja näytellä kieltä kuolaimia laittaessa. Satuloidessa Huikka kuitenkin on suorastaan mallioppilas, jos orin yleistä levottomuutta ei lasketa. Ori ei kuitenkaan irvistele, eikä pullistele, joten satulan saa asetella selkään ja satulavyön kiristää kaikessa rauhassa.
Huikka on yksi vaativimpia hevosia ratsastaa, joita olen ikinä tavannut. Ei se sinänsä vaikea ole, mutta sen keskittymiskyvyttömyys tekee asioista hankalaa, ja lisäksi sen energisyys. Huikka onkin toisinaan kuin päätön kana, se ei tiedä minne päin suunnata kaviot. Lisäksi Huikka vaatii ratsastajaltaan paljon. Ratsastajan on ehdottomasti oltava täysillä työskentelyssä mukana, sillä ori on sen verran avuton tapaus, että se tarvitsee jatkuvaa tukea. Rataesteillä Huikka piristyy selvästi, se nimittäin rakastaa hyppäämistä, oli se sitten maastossa tai kentällä. Kaikki käy. Huikka hyppää aina reilulla ilmavaralla ja on todella varma jaloistaan. Toisinaan orilla on kuitenkin taipumusta lähteä viemään tai heitellä pukkeja innostuttuaan. Kouluratsastus ei ole Huikan lempparipuuhaa, mutta ei se sitä myöskään inhoa. Ori tarvitsee siinä tavallista enemmän ohjeistusta ratsastajaltaan onnistuakseen. Maastoesteillä Huikka on varmajalkainen ja innostuu helposti. Ori on melko peloton ja se harvemmin tarvitsee rohkaisuryyppyä pelottavienkaan esteiden kohdalla. Vesiesteet on asia erikseen, Huikka ei pidä niistä, ei yhtään, se inhoaa niitä, joten ratsastajalla onkin niissä sitten täysi työ rohkaista oria. Riittävällä tuuppimisella se kyllä menee niistäkin, vaikka pitääkin tämän jälkeen mykkäkoulua ratsastajalleen kokonaisen viikon.
Kukaan ei ikinä tarjoudu vapaaehtoisesti lastaamaan Huikkaa, ei kukaan. Ori on hapan, kuin olisi syönyt ämpärillisen sitruunoita. Korvat luimussa, häntä koipien välissä, pää matalana ja karvat pystyssä ori astelee traileriin vähemmän tyytyväisenä. Jos sen katse voisi tappaa, olisimme jo kuolleita. Se todella vihaa traileria ja ahtaita paikkoja, mutta tietää että vastarinta ei auta. Trailerista tullaan ulos samalla naamalla ja oria saa todella hävetä aina kilpailupaikalle saapuessa. Onneksi se pian siitä normalisoituu ja on oma itsensä, Huikka ei todellakaan välitä melusta. Ei sen käytös mallikelpoista ole, se on ihan oma itsensä. Ori huomaa jos ratsastaja on hermostunut ja tällainen yleensä vaikuttaa jonkin verran. Pääasiassa Huikka on kuitenkin samanlainen kuin kotikentällä, mutta se todella, todella vaatii ratsastajaltaan jatkuvaa tukea ja opastusta pystyäkseen toimimaan oikein.
| i. Ralli-Rami sh-ori, 150 cm, ruunikonkimo KRJ-I, ERJ-I, KERJ-II, YLA2, SLA-II, KTK-III |
ii. Rattea Renttuli evm |
| ie. Kylvön Henni evm | |
| e. Popittiina sh-tamma, 147 cm, rautias KTK-II |
ei. Hervanta evm |
| ee. Mauste-Minttu evm |
Sukuselvitys isän puolelta
Isänisä Rattea Renttuli suurikokoinen rautiaankimo ori melkoisen kevyellä rakenteella varustettuna. Ori on kantakirjattu ensimmäiselle palkinnolle Suomen kantakirjaan saaden erinomaiset pisteet ratsuosiosta. Renttulia on kuvailtu kevyeksi ratsuksi joka on menestynyt kansallisella tasolla esteratsastuksessa jopa 120cm radoilla asti. Ori kilpailee vielä tälläkin hetkellä eikä ole Ramin lisäksi jättänyt tusinaa enempää jälkeläisiä joista 3/4 on perinyt isänsä kimon värityksen.
Isänisänisä Juurikan Tähkä, rautias kevytlinjainen ori. Menehtyi 8-vuotiaana ratsastusonnettomuudessa mutta ehti tehdä vaikuttavan debyytin lyhyellä urallaan, eritoten menestyen kansallisella tasolla kouluratsastuksessa vaikka potentiaalia riitti myös esteille. Tähkää kuvailtiin hyvin lempeäksi ja hyväluonteiseksi oriksi. Kantakirjattiin toiselle palkinnolle Suomen kantakirjaan. Tähkä astui ennen onnettomuuttaan parisenkymmentä jälkeläistä, mutta vain harva on Rattean Renttulin tavoin menestynyt, vaikka isänsä hyvän rakenteen ovatkin perineet.
Isänemänisä Hovin Tuohi, hieman raskaamman rakenteen omaava tamma joka on ollut aina kaikkien suosikkihevonen rauhallisen ja seurallisen luonteensa vuoksi. Lähinnä tuntikäytössä toiminut, mutta joskus nuoruusvuosinaan starttaili hyvinkin ahkeraan alue kisoissa este- ja kouluratsastuksen parissa, tosin sen kummemmin menestymättä. Varsonut neljä kertaa, joista kolme on perinyt emänsä kimon värityksen.
Isänemä Kylvön Henni, hyväluonteinen ratsutamma ostettiin ravitalliin omistajan sivuprojektiksi haaveena omasta estehevosesta. Harmi vain että Kylvön Henni ei lunastanut odotuksia aivan kuin piti. Tammalla riitti kyllä potentiaalia metrin luokkiin, mutta ei sopinut muuten lainkaan estehevoseksi. Hennistä ei kuitenkaan tahdottu luopua vaan vaihdettiin lajia. Tamma oli kuin kotonaan kouluradalla ja menestyi helpoissa luokissa aluetasolla. Rommi Rami on Hennin toistaiseksi ainut jälkeläinen.
Isänemänisä Nukkavieru Leevi, hyvin komea ja jykevä musta ori joka kiinnittää varmasti jokaisen huomion. Leeviä on kuvailtu känkkäränkäksi hevoseksi, jota ei kovin moni voi sietää komeasta ulkonäöstä huolimatta. Ehdottomasti yhden ihmisen hevonen ja omistajansa ykköshevonen. Kotikentällä oli mitä potentiaalisin ratsu, mutta ori ei ikinä tottunut kilpailupaikkojen meluun ja hälinään joten ura tyssäsi siihen. Näyttelyissä kuitenkin kiersi melko ahkeraan. Leevillä on muutamia jälkeläisiä joista Kylvön Henni taitaa olla mainitsemisen arvoisin.
Isänemänemä Karpikas rautias ratsutamma on erityisesti menestynyt vaativissa koululuokissa, parhaillaan va A tasolla asti. Jalkavammansa vuoksi ei kuitenkaan kestänyt paljoa rasitusta joten vetäytyi kisaeläkkeelle 12-vuotiaana. Karpikas on toiminut loistavana emänä varsoilleen ja varsoikin yli kymmenen varsaa. Jälkeläiset ovat pärjänneet hyvin ratsukilpailuissa. Karpikas menehtyi 28-vuotiaana vanhuuden tuomiin vaivoihin.
Kirjoittanut HM
Huikka kilpailee tavallisissa kilpailuissa!
Huikka oli ollut pitkään laitumilla muiden vanhempien orien kanssa. Itsekkäistä syistä olin orin kesän alussa laittanut laitumille, hevonen oli tällöin hyvin treenatussa kunnossa, mutta ei minulta juuri silloin vain liiennyt aikaa Huikan kilpailuttamiseen, kun tallin muu nuoriso verotti paljon aikaa. Jos olisin löytänyt orille toisen ratsastajan, niin kilpailukausi olisi voinut jatkua. Rehellisesti sanoen tyrmäsin ajatuksen heti alkuun, ori kun oli niin kamalan ilkikurinen ja typerä eläin, eikä tullut toimeen tuntemattomien ihmisten kanssa, joten tietysti tyrmäsin ajatuksen heti. Huikka oli nuori, joten voisi aivan yhtä hyvin viettää muutaman kuukauden laitumella. Koko kesän aikana ehdin tuskin edes vilkaistakaan hevoseen päin jatkuvan tulipalokiireen vuoksi. Elokuussa orit haettiin laitumelta pois ja Huikka sai siirtyä pihattoon.
Siirrytäänpä parilla kuukaudella eteenpäin, lokakuuhun, jolloin kiireet helpottivat, kun ymmärsin vihdoinkin palkata lisää tallityöntekijöitä. Hommaa oli aivan liikaa ja nuoriso verotti paljon aikaa. Nyt minulla olisi aikaa keskittyä muihin hevosiin, joten tietysti mieleeni tuli heti Huikka, oriraasu, joka oli virunut ulkona kuukausien ajan ilman minkäänlaista liikuntaa. Huikka oli paisunut aivan valtavasti ja muistuttikin enemmän norsua kuin hevosta paksun talvikarvan alta. Töitä tulisi riittämään, jotta saataisiin hevonen kilpailukuntoon. Pelkkä ajatuskin jo hirvitti, minkälaista rääkkiä joutuisimme kestämään matkalla huippukuntoon.
Tänään Hukkapuroon saapui Rätvänästä aikainen joululahja, kun Rätvänän Huihai – siis tuttujen kesken ihan vain Huikka – muutti meille. Olin ihaillut kimoa oria kasvattajansa luona monesti ja kun tarjoutui tilaisuus ostaa Huikka ihan ikiomaksi, en voinut vastustaa kiusausta. Ehkä olin saattanut mennä lupaamaan, ettei meille tulisi enää loppu vuoden aikana yhtään uutta hevosta syntyvien kasvattien lisäksi, mutta en vain kestänyt kuvitella sitä tuskaa, kun joku muu olisi tehnyt tarjouksen ja vienyt orin ihan nenäni edestä. Niinpä pääsinkin taas kerran allekirjoittamaan papereita ja raivaamaan karsinaa uudelle tulokkaalle.
Kasvattajansa luona Huikka olikin ehtinyt jo kartuttamaan kilpailukokemusta niin kouluratsastuksessa kuin kenttä- ja esteratsastuksessakin. Niinpä orin kilpailu-urasta ei meillä tarvitsisi enää juuri huolehtia, mutta suunnitelmissa olisi startata muutamat kilpailut este- ja kenttäratsastuksessa, jonka jälkeen Huikka pääsisi siirtymään jalostuskäyttöön ja valmistautumaan eri laatuarvostelutilaisuuksiin. Lisäksi suunnitelmissa olisi astuttaa meidän oma Pirkko Huikalla mitä pikimmiten, jotta tamma ehtii varsomaan ensimmäisen varsansa enne kilpailu-uransa alkua.
”Pitäkää hyvänänne, me ei sitä takasin haluta!” varsin kyllästyneen oloinen Rätvänän työntekijä huikkasi autonsa ikkunasta jätettyään Huikan tallipihallemme. Ori oli ollut varsin äkäisellä tuulella päästyään ulos kuljetuskopista ja vaikutti siltä, että työntekijä-parka oli saanut osakseen vielä huonompaa kohtelua orilta ennen matkalle lähtöä. Mietin itsekseni, mihin soppaan olinkaan lusikkaani taas työntämässä, sillä tuhoa aiheuttavia suomenhevosia oli tallista löytynyt jo ennestään ihan tarpeeksi… Kaiken huipuksi Huikka olisi tarkoitus saada mukaan Turon ja Rikun jengiin, vaikka mielessä kummittelikin vahvasti sanonta ”joukossa tyhmyys tiivistyy”.
Tänään oli aika istahtaa ensimmäisen kerran Huikan selkään orin muutettua Hukkapuroon. HM oli varoitellut, että ori saattaisi olla vielä hieman kesäterässä, vaikka pahimmista laidunkiloista olikin päästy eroon jo kasvattajan luona. Niinpä tarkoitus tänään olikin kartoittaa orin kuntotasoa, jotta näkisimme, miten pitkä matka meillä oli takaisin kilparadoille. Muka kiireisenä olin käskenyt tallityöntekijäämme Heidiä laittamaan Huikan kuntoon ratsastusta varten ja toimittamaan orin maneesiin, kun sain lopeteltua päivän kouluvalmennukseni. En kuitenkaan yllättynyt, kun Heidi ilmestyi paikalle vartin myöhässä ja kiroillen uutta typerää ostostani Huikan poukkoillessa naisen perässä.
Heidi uhrautui yrittämään pitää Huikkaa paikoillaan, kunnes pääsin orin selkään, mutta luikki takaisin talliin heti, kun sai orin siirrettyä vastuulleni. Huikka jyräsi ympäri maneesia askellajissa, joka muistutti eniten ravin ja laukan välimaastoa, eikä tuntunut ottavan pidätteitäni kovin vakavasti. Onneksi olin viettänyt aamupäivän ratsastaen tallin nuorisoa, joten vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät tuntuneet enää missään. Koska olimme kahdestaan maneesissa, päätin antaa orille sen omaa lääkettä ja pidättämisen sijasta hoputinkin orin kunnon laukkaan. Laukkasin maneesia ympäri tehden kulmista mahdollisimman loivat ja pikku hiljaa huomasin, kuinka Huikasta alkoi puhti loppua ja samaan tahtiin avut alkoivat mennä orille paremmin ja paremmin perille.
Rauhoituttuaan työskentelemään kunnolla, oli nopeasti selvää, että Huikan kanssa olisi tehtävä paljon töitä kunnon kohottamisen eteen. Ori ei nimittäin jaksanut kantaa itseään kovin kummoisesti ja tasapainkoin oli välillä pahasti hakusessa. Niinpä Huikalla olisikin edessä paljon treeniä maastossa, jotta orin peruskunto saataisiin nousemaan. Onneksi tallilla oli juuri aloittanut innokas hevosenhoitaja, joka kävi mielellään hevostemme kanssa maastossa, joten päätin sälyttää Huikan päivittäiset maastolenkit hänelle.
Huikan kuntokuuri on edennyt varsin hyvin ja tammikuun tiukan treenin ansiosta alkaa Huikasta muotoutua jo ihan sporttinen kaveri. Niinpä tässä pikkuhiljaa voikin alkaa tähytä kunnianhimoisesti kohti laatuarvostelutilaisuuksia, kun oria vihdoin kehtaa lähteä viemään näytille ihmisten ilmoille. Ensimmäisenä suunnitelmissa on omistajalle tuttu ja turvallinen KRJ-laatuarvostelu ja sen jälkeen pitäisi aloittaa tiukka valmistautuminen estekentille. Orilta nimittäin puuttuu vielä muutama sijoitus ennen kuin voimme alkaa miettiä ERJ- tai KERJ-laatuarvosteluita. Huikan kesäkuntoprojekti ei siis todellakaan pääty tammikuun loppuun, vaan koko kevät on luvassa varsin kiireistä aikaa.
Täytyy tosin myöntää, että jos Huikan kanssa ei olisi asetettu näin selkeitä tavoitteita heti siitä lähtien, kun ori meille saapui, olisin saattanut päätyä tekemään saman ratkaisun kuin orin kasvattaja ja jättämään orin oman onnensa nojaan tarhan nurkkaan. Huikka ei nimittäin todellakaan ole sellainen hevonen, jonka selkään tekee mieli kivuta rankan työpäivän jälkeen. Onneksi sentään välillä olen voinut sysätä orin myös työntekijöitäni kiusaamaan, vaikka suurimman osan ajasta olenkin saanut itse hoitaa omat taisteluni. Ei kaikki työ kuitenkaan aivan hukkaan heitettyä aikaa ole ollut, sillä yhteistyö Huikan kanssa on jatkuvasti parantunut. Varsinkin esteillä orista on löytynyt myös paljon positiivisia puolia. Välillä toki puomit viuhuu ja tuuli vaan humisee korvissa, kun Huikka päättää lähteä menemään, mutta pääasiassa odotan jo, että pääsen osallistumaan Huikan kanssa ensimmäisiin estekisoihimme. Näin vannoutuneelle kouluratsastajalle se on aina yhtä jännittävää.
© Otterley 2017
Tausta © Anders Peter Amsnæs
(CC BY 2.0)
Otsikon kuva © Ellen Sinding
(CC BY-NC-SA 2.0)
