Hukkapuro

01.03.2015 - Selkä jumissa

Vaikka London yleensäkin on jäykkä ja sen verryttelyyn saa käyttää paljon aikaa, on se ratsastettaessa tuntunut viimeaikoina vielä kankeammalta kuin yleensä. En tiedä, johtuuko se siitä, että olemme joutuneet matkustelemaan paljon kilpailukauden takia ja ori on joutunut viettämään paljon aikaa kuljetusautossa, mutta tilanteelle oli pakko tehdä jotain. Vaikka tiedän itsekin jotain hevoshieronnasta, en todellakaan halunnut koetella onnea kullan arvoisen kilpahevoseni kanssa, joten kutsuin paikalle Hilla Karppisen, hevoshierojan, joka asuu lähiseudulla ja josta olen kuullut paljon hyvää muiltakin tallinomistajilta.

Hilla saapui tallille aamupäivästä ja ottikin Londonin heti käsittelyynsä. Onneksi ori on erittäin rauhallinen käsiteltävä, joten se ei ollut moksiskaan uudesta ihmisestä tai uudenlaisesta käsittelystä. Hillan tunnusteltua hetken Londonin lihaksia oli tuomion aika. Kuulemma orin selkä ja lavat olivat todella jumissa, joten ei ihme, että orin liikkuminen oli ollut hankalaa. Hilla hieroi Londonia hyvän tovin ja ori näytti nauttivan käsittelystä. Koska jumit olivat olleet sen verran pahoja, sovimme että Hilla tulisi hieromaan Londonin vielä seuraavalla viikolla uudestaan, jolloin näkisimme, onko tilanne muuttunut johonkin suuntaan.

Nyt Londonin kanssa keskitytäänkin entistä tarkemmin jumppaamiseen ja verryttelyyn, jotta orin selkä saataisiin takaisin kuntoon. Onneksi kilpailukausi Londonin kanssa alkaa olla lopuillaan, joten pitkiä matkoja kuljetusautossa ei enää ole edessä. Kilpailukauden jälkeen alkaakin valmistautuminen kouluratsastusjaoksen laatuarvostelua varten, jonka jälkeen London pääsee siirtymään kokonaan siitoskäyttöön.

13.04.2015 - Yllättävä maastoeste

Olen varsin tunnettu suuntavaistostani, enkä mitenkään positiivisessa mielessä ja tallin väellä onkin tapana pistää vedonlyönti pystyyn siitä, kuinka pahasti onnistun eksymään, kun ilmoitan lähteväni maastoon ihan kunnolla. Niinpä yritänkin usein pitäytyä tutuissa ja turvallisissa hiekkateissä, mutta tänään päätin heittäytyä Londonin kanssa seikkailunhaluiseksi ja lähteä metsään etsimään niitä pienempiä polkuja, jotka olivat hyväksi havaittuja.

Ilma oli mitä mahtavin, kun aurinko paistoi täysin siniseltä taivaalta. Lonkin vaikutti erittäin pirteältä päästessään haistelemaan raitista kevätilmaa maneesin ulkopuolelle. Annoin orin edetä rennosti käynnissä lähes pitkin ohjin tuttua tietä pitkin, kunnes bongasin tieltä metsään kääntyvän polun. London suhtautui hieman epäilevästi, kun kehotin sitä astumaan pois tieltä. Ori muuttui selvästi tarkkaavaisemmaksi joutuessaan keskittymään siihen, mihin kavionsa oksaisella ja epätasaisella polulla asettaa.

Edetessämme metsässä kaikessa rauhassa uppouduin täysin omiin ajatuksiini, joista minut maanpinnalle palautti vasta yllättävä metsäaukea, jota en mielestäni ollut aiemmin nähnyt. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka pitkälle olimme polkua kävelleet ja missä tarkalleen ottaen olimme ja taakseni vilkaistessa en ollut täysin varma, mitä polkua pitkin olimme aukealle saapuneet, sillä epämääräisiä polunalkuja tuntui lähtevän aukealta hieman joka suuntaan. ”Miten hitossa tässä taas kävi näin?” kysyin ääneen Londonilta, joka käänsi korvansa ihmetellen puoleeni. Hetken pohdiskeltuani valitsin polun, joka tuntui kulkevan oikeaan suuntaan.

Paluumatkalla keskityin tarkkaavaisemmin etsimään ympäristöstä tuttuja maamerkkejä ja kuulostelemaan, josko lähestyisimme metsää halkovaa hiekkatietä, jota pitkin yleensä ratsastin. Londonkin tuntui hieman kireämmältä, se selvästi aisti oman epävarmuuteni. Kun olimme vielä jonkin aikaa kävelleet eteenpäin, huomasin tutun hiekkatien häämöttävän harventuvien puurivistöjen takana. Huojentuneena kehotin Londonia kävelemään hieman reippaammin, kunnes yhtäkkiä eteemme ilmestyi ylitsepääsemätön este. Tai ei pieni puro olisi ollut muiden hevosten kanssa mikään ongelma, mutta Londonin kanssa se tarkoitti samaa kuin että edessämme olisi ollut vaikkapa tiilimuuri.

Yritin maanitella Londonia astumaan puron yli vaikka kuinka kauan, sillä puro näytti jatkuvan pitkälle molempiin suuntiin enkä todellakaan halunnut lähteä enää harhailemaan takaisin metsään päin. Kun mikään ei tuntunut auttavan, palasin polulla jonkin matkaa taaksepäin ja kehotin Londonin sitten raviin. Puron kohdalla iskin pohkeeni napakasti orin kylkiin ja tästä yllättyneenä ori päätyi loikkaamaan komeassa kaaressa pienen puron yli. Toivoin todella, että maa puron toisella puolella ei olisi liian pehmeää ja onneksi London pääsikin laskeutumaan tyylikkäästi. Häkeltynyt ori jatkoi hetken matkaa ravissa ennen kuin sain sen hidastettua takaisin käyntiin. Selvittyämme ulos metsästä, ohjasin Londonin tutulle hiekkatielle, jolla pysyttelimme visusti takaisin tallipihaan asti.

”Kävit sitten taas vähän kävelyllä”, tallimestarimme Andreas vinoili, kun pääsimme Londonin kanssa takaisin tallipihan tuttuihin ja turvallisiin maisemiin. ”Joo päätettiin Londonin kanssa alkaa treenata maastoesteitä”, hymähdin ja silmiäni pyöritellen kerroin diivaorin tämänkertaisesta tempauksesta. ”Mä todellakin haluan nähdä teidät hyppäämässä vesiestettä”, mies virnuili ja rapsutti sympatiaa selvästi hakevan Londonin otsaa. ”Se taitaiskin olla viimeinen kerta, kun meissä on mitään näkemistä”, tuhahdin laskeutuessani alas orin selästä. ”Mutta ens kerralla otan sut varmasti mukaan”, totesin Andreakselle lähtiessäni taluttamaan Londonia kohti tallia ja tällä toteamuksella sain miehen purskahtamaan nauruun.